View
Etusivu
Sisällysluettelo
Takaisin |
leivänpala ja saatavilla
ollutta hiillostettua silakkaa. Porstuan komerossa oli aina myös
suolattua kuivalihaa, jota usein myös pidettiin tarjolla tuvan
pöydässä.
Jo aamusta alkaen on pappa puuhaillut useamman
tunnin verkkojensa parissa. Verkot hän hoiti kokemuksellaan
taidokkaasti, olivathan verkot varsin tyyriitä. Niitä
oli usein pirtin lattialla missä hän sukkelin kädenliikkein
korjasi ja solmi verkkoon uusia silmuja. Verkkojen säilytyksestä
huolehdittiin myös tarkkaan. Niitä varastoitiin kuivassa
liiterissä, joko seinälle ripustettuna tai puutynnyreihin
laskostettuna.
Pappa työskenteli iästään huolimatta Hakkalan
sahalla tapulimiehenä. Sunnuntait hänellä oli vapaata,
lauantaisin tehtiin töitä vain klo 13.00. Saha sijaitsi
yli 3 kilometrin soutumatkan päässä itään
rannastamme. Pirtin ikkunasta näki hyvällä säällä
sahalle saakka. Mitään yksityiskohtia ei voinut tunnistaa,
mutta klo 17.00 jälkeen kykeni erottamaan pienen veneen verkkaisen
etenemisen pitkin mantereen eteläistä rantaa. Aamuisin
kesäaikaan tuuli oli rauhallista ja lempeää. Lisäksi
kesätuuli puhalsi pääsääntöisesti
lounaasta ja siksi sahalle töihin mennessä oli myötätuuleen
kevyt soutaa. Päivän mittaan, iltaan päin mennessä
tuuli aina nousi kovemmaksi mikä teki soutamisen kotiinpäin
– vastatuuleen - paljon raskaammaksi ja näin kotiintulon
hitaammaksi. Marjasaaren itä – länsi pituudesta
johtuvasta muodosta kuin myös sen maantieteellisen aseman vuoksi
navakka lounastuuli aiheutti merelle aina tuntuvan aallokon ja vastuksen.
Töiden sahalla päätyttyä ja papan soutaessa
kohti kotia oli huonon kelin sattuessa varsin tuskallista ikkunasta
seurata hänen hidasta etenemistään vasten tuulta
sekä aaltoja. Mummi arvelikin, ettei pappa enää pitkään
jaksa raskasta tapulimiehen työtä. Papan 65 vuoden ikä
yhdessä muiden taloustöiden kanssa loi luonnolliset rajoitukset
karaistuneelle saaristolaiselle.
Tuulta ja sen synnyttämien aaltojen voimaa
opin nuorena poikana kunnioittamaan sekä ymmärtämään.
Minulle syntyi saamistani kokemuksista luontainen oppi siitä
kuinka merellä veneiden kanssa toimitaan. Päivittäin
eri tehtäviä merellä suorittaessani opin myös
ymmärtämään, ettei ollut mahdollista jättää
suoritusta kesken vaan työ oli aina vietävä loppuun saakka.
Yritys ei riittänyt, oli myös saavutettava päämäärä.
Kuinka suurten ponnistusten takana päämäärä
oli, ei ollut tärkeää, vain perille saapumisella
oli merkitystä. Työtä tai tehtävää
ei voinut jättää kesken, oli elinehto suorittaa tehtävä
loppuun - perille saakka. Tämä oppi on asettunut eräänä
elämäni johtolankana syvään sieluuni.
Verkot laskimme yleensä iltaisin, minä
soudin ja pappa laski verkot tai pitkänsiiman. Kovassa merenkäynnissä
emme verkkoja laskeneet. Verkkojen lasku papan kanssa ei ollut kovinkaan
kiinnostavaa, mutta sitä kautta opin tuntemaan vesialueen karit,
matalat ja syvänteiden reunat. Myöhemmässä elämässäni
näillä tiedoilla oli käyttöä. Verkkojen
nostaminen olikin sitten varsin jännittävää
puuhaa. Siihen en väsynyt koskaan. Odotin kalasaaliita, minua
kiinnosti nähdä erilaisia kaloja, joita sitten punnitsin
ja mittailin. Odotin aina jos näkisin suuria kaloja joita aikaisemmin
en ollut nähnyt. Niistä joskus papan kanssa puhuttiin
ja silloin en osannut erottaa kalajuttuja todesta. Lahna oli tärkeä
kala, sitä suolattiin tynnyreihin talven varalle. Talvella
lahnaa syötiin ihan sellaisenaan leivän ja perunan kanssa.
Lahnasta tehtiin myös liottamisen jälkeen kaikenlaisia
ruokalajeja. Oli uunilahnaa, hiillostettua lahnaa, paistettua lahnaa,
keitettyä lahnaa ym. Myös soppakalana käytettiin
lahnaa vain muutaman käyttötarkoituksen mainitakseni.
Lahnat olivat myös varsin kookkaita tuohon aikaan. Ei ollut
lainkaan harvinaista saada 3-5 kg lahnoja. Kuhaa, siikaa ja lohta
tietysti arvostettiin korkealla ja siksi ammattikalastajille ne
olivatkin myyntikaloja kuin myös suuret kampelat joita ei enää
taida olla olemassakaan. Sellainen mielikuva minulle on jäänyt,
että kraavia siikaa pidettiin suuressa arvossa koska sitä
tarjottiin vieraille. Pitkällä siimalla saimme myös
ankeriaita, joita en sitten lapsuuteni päivien ole enää
pyydyksiini saanut. Pitkäsiiman parhaat saaliit syntyivät
kuhista, isoista ahvenista sekä kookkaista kampeloista. Simppujakin
saimme verkoilla, pappa ei niistä lainkaan pitänyt eikä
kissakaan, mutta mummi saattoi keittää niistä lientä.
Usein saaren ohi lipuivat komeat purjealukset noutamaan
Hakkalan sahalta puutavaraa. Joskus pyhäiltaisin odotin niitä
kalliolla istuen. Pyhäillat olivat sellaista aikaa jolloin
niitä useimmiten sahalle pyrki. Purjealusten näkeminen
oli aina mielenkiintoista ja puuhastelujen parissa tulikin merelle
alvariinsa vilkuiltua. Ajatuksenani oli, jos tänään
saapuisi aiempia komeampi alus esille. Odotin nähdäkseni
niiden muodot, niiden komeat mastot, joita sitten laskin kysyäkseni
papalta mikä alus milloinkin oli kyseessä. Hän tiesi
myös usein mistä ja milloin laivat tulivat ja mihin olivat
menossa. Pappa myös herkesi joskus kertomaan omia kokemuksiaan
merenkulusta. Tarinat liittyivät lähialueen merenkulkuun,
koska kanistereita joista tarinoissa kerrottiin, kuljetettiin välillä
maitse ja välillä vesitse. Miesten kesken hän näitä
praatasi. Hauskimpana tarinana muistan papan kertomuksen, jossa
hän menetti kukkaronsa juostessaan metsässä olleeseen
piikkilankaan. Koko takapuolen mittainen kappale kangasta oli housuista
revennyt. Siinä rytäkässä oli kukkaro jäänyt
housuntaskussa piikkilankaan roikkumaan. Takaisin sitä hakemaan
ei pappa ollut lähtenyt vaan oli päätellyt, että
tulee halvemmaksi jättää löytäjälleen.
Tämän tarinan kuulin usein sivukorvalla papan asiasta
miesten kanssa tarinoidessa. Ilmeisesti tapaus oli ollut hauska
ja mieleenpainuva koska sitä niin usein muisteltiin.
|